Ilottakin eläisi
Mitäs jos ei kerta kaikkiaan ole iloinen olo? Ei hymyilytä yhtään, ei kupli vatsassa eikä jalka nouse keveään askellukseen. Jurotuttaa vain ja eteneminen on tallustamista, tekisi mieli painautua vuodeksi talviunille. Ärsyttää ihmisten pirteys ja vauhdikkuus. Mur! Argh! Räyh! Menettekös siitä!
Olen huomannut parhaaksi lääkkeeksi sen, että silloin kun mökötyttää niin annanpa mennä vaan. Antaudun pessimistihommiin oikein täysin palkein, yhtään säännöstelemättä. Kunnon mökötys, turotus, yrmyily ja kasvolihasten roikotus on ajoittain niin ihanan puhdistavaa. Suorastaan suloinen tunne on välillä heittäytyä murheen laakson syvimpään pohjukkaan ja piehtaroida pohjamudissa niin että läiskää. Ajatteleminen tuossa möyhinnän tilassa on lähes mahdotonta, joten voi rauhassa keskittyä tunteissaan vellomiseen ja surkeiluun. Kuinka ihanan epäsovinnaista ja suttuista! Miten moraalitonta ja alhaista!
Ainoa huono puoli tällaisessa mässäilyssä on se, että sitä ei jaksa kovinkaan kauan. Kannattaa siis nauttia touhusta heti ensi hetkestä alkaen, sillä lysti loppuu useimmiten lyhyeen. Ensimmäinen lipsahdus tulee yleensä huumorin astuessa väkisin kuvaan. Sitä alkaa nähdä itsensä ulkopuolisen silmin ja tuo surkuhupaisa, mököttävä mytty alkaa näyttää sympaattiselta kuin uhmaikäinen kätensä puuskaan tellännyt nassikka tai suosikkijoukkeensa häviötä harmitteleva satakiloinen ukon mörrikkä. Peli alkaa olla menetetty, kun tuosta huumorin rakosesta pääsee mieleen joku kiva ajatus tai ärripurrin lähelle uskaltautunut perheenjäsen huonoa tuultani kunnioittamatta sanoo riemukkaalla äänellään jotain kivaa. Äh, olkoon, jatkan toiste, johan tästä voisi kömpiä elävien pariin ja jättää luolansa odottamaan seuraavaa negativistiaaltoa.
Onni on oma mökötyskammio, oma piehtarointipaikka. Sekin tosin vaatii iloa vastapainokseen ollakseen välillä omalla tavallaan nautinnollinen. Ei kai siitä ilosta sitten eroon pääse. Olkoon sitten, kun on ollakseen! Mokoma!
