Itsetuntemuksen tiellä

(Syyskuun kirjeen tekstiin Kehitys toteutuu arjessa pääset tästä.)

Matkalla ja samalla koko ajan jokaisessa hetkessä täydellisen perillä. Miten ihmeessä se sellainen voi edes olla mahdollista? Järki haastaa tätä ajatusta silloin tällöin. Vastaus saattaa löytyä vaikkapa viettämällä aikaa luonnossa.

Elämä elää. Mikään elävä ei ole stabiilissa tilassa, ei ihminenkään. Paikalleen jääminen on täysi mahdottomuus. Joka hetki olemme siis aina jollain tavalla erilaisessa tilassa kuin edellisessä hetkessä. Kussakin hetkessä olemme juuri sitä mitä olemme. Luonnossa ei ole mahdollista olla vajavainen tai keskeneräinen, Siellä ollaan sitä, mitä siinä hetkessä ollaan; puolukka kasvattaa lehtensä, sitten kukkii, alkaa kasvattaa marjaa ja lopulta kypsyttää marjan. Joka hetki se on senhetkisen kehitysvaiheensa mukaisessa muodossa ja siihen vaiheeseen täydellisessa tilassa. Kuitenkin liikettä tapahtuu koko ajan ja kasvi kulkee hetki hetkeltä elämänkaartaan vaiheesta toiseen. Ihminenkään ei ole perusolemukseltaan erilainen. Suuren eron tekee se, että voimme vaikuttaa ja tietoisesti ohjailla oman elämämme suuntaa. Tietoinen itseensä ja elämäänsä vaikuttaminen sekä kysyy itsetuntemusta että kasvattaa sitä. Melkoisen oivallinen yhtälö.

Mitä itsetuntemus sinulle tarkoittaa?

Onko se kenties sitä, miten itse itsesi koet ja mitä tunnet? Entä kun eri hetkissä tuntuu niin erilaiselta? Pätevätkö jokaiseen meistä psykologiset lainalaisuudet? Enkö siten olekaan uniikki? Minkä verran on riittävästi? Olenko hyvä vai huono ihminen? Minussa on kehitystarpeita ja silti tulisi hyväksyä itseni tällaisena? Kuinka voi olla yhtä aikaa menossa johonkin ja perillä? Pohdintaa kerrakseen. Olennaista on havainnoida ja päästää tieto ovesta sisään. Valinnat syntyvät joko tiedostumattomalla puolella tai valitsemalla tietoisuuden avautua voi tehdä valintoja tietoisesti.

Onko itsetuntemuksen eteen tehtävä koko ajan jotain vai tuleeko se itsestään?

Tulisiko minun tarkailla itseäni koko ajan?

Pystynkö olemaan riittävän objektiivinen?

Onko mahdollista olla sekä objektiivinen että subjektiivinen?

Onko minulla loppujen enemmän kysymyksiä kuin vastauksia? Avointen kysymysten kanssa eläminen kysyy hyväksymistä. Hyväksyn, että en tiedä kaikkea, ehkä en edes itsestäni. Tässä hetkessä olen tällainen ja minulla on lupa muuttua. Saan antaa mielipiteideni muovautua ja saan olla luonnollisesti orgaani ja elävä. Minun ei tarvitse kiinnittyä mihinkään totuuteen pysyvästi ja silti voin kokea turvallisuuden tunnetta. Voin lohduttautua tiedolla siitä, että mikään ei ole pysyvää ja muutokset minussa ja elämässäni ovat tavalla tai toisella väistämätöntä. Luonnollista kasvua ei voi pysäyttää.

Mikään tieto ei itsestään putoa elämääsi. Valinta tiedon vastaanottamisen suhteen tapahtuu joko tiedostumattomasti tai sen voi tehdä tietoisesti. Voimme valita vastaanottaa tietoa, joka puhuttelee ja jää pyörimään tajuntaan. Sitä tulee peilattua omaa todellisuutta vasten ja pyöriteltyä kuin monitahokasta eri kulmista tarkastellen. Pykälä pykälältä päivien saatossa asia sulautuu omaan olemukseen ja asettuu yksilöllisellä tavalla omaan tietoisuuteen. Itsetuntemus lisääntyy. Mikäli uusi tieto on synkronissa oman sisäisen totuuden kanssa, se tuo lisää varmuuden ja tasapainon tunnetta alkaen hiljalleen heijastella ajatteluun ja toimintaan. Tuntuu taas hivenen enemmän itseni löytäneelta ja elämänviisautta ammentaneelta. Ristiriitainen tieto haastaa tutkimaan omia asenteita joko vahvistaen niitä tai antaen impulssia niiden päivittämiseen.

Matka itseen on aina mielenkiintoinen ja ajoittain jopa haastavan vaikea. Tylsää sillä tiellä ei ole koskaan, eikä liioin minkäänlaisia mahdottomuuksia. Lomamatkaa suunnitellessa – etenkin erilaisten rajoitusten keskellä – täältä nousee vahva suositus lähteä ainakin matkalle omaan itseen!

Tulee vielä mieleen erään peruskoululaisen pohdinta: "Äiti, sinä olet yleensä ihan oikeassa, mutta mun on vaan ite koettava ne kaikki asiat."