Matka ymmärryksen ja anteeksiannon äärelle

Rinnemaisemaan sulautunut pieni mökki hohkaa valoa ympärilleen. Sisällä istuu lämpimästi taljoihin pukeutunut vanha pariskunta. He odottavat tulijaa. Soppa kiehuu poristen leivinuunilla. Isäntä, viisas shamaani, lepää kammarissa. Vanhan naisen olemus on hyvin lempeä ja määrätietoinen. Hänellä on sydän täynnä kultaa, hänestä huokuu huolenpitoa ja rakkautta. Pelkällä olemassaolollaan hän viestii tuota kaikkea. Sanat eivät ole tarpeen, vaan se on hänessä, se näkyy ja se tuntuu. Hän on pyyteetön, tietoinen kaikesta tapahtuneesta ja tapahtuvasta. Hän elää huolehtien sairastavasta miehestään. Vanha nainen on nimeltään Majuza.


Majuza vastanottaa saapujan hellään syliinsä tämän saapuessa pirttiin. Tyttö itkee syvältä, syvältä sydämestään. Nainen rauhoittaa ja antaa kaiken anteeksi hyväksyen. Hän on tiedostanut tämän tulevan tapahtuvaksi jonain päivänä.


Tyttö tuntee häpeää isäntää kohdatessaan. Isäntäkin itkee omalla tavallaan, samanaikaisesti valiten antaako mielensä vai sydämensä puhua tytön kohdatessaan.


”Olen kotona! Minua rakastetaan juuri sellaisena kuin olen, virheineni, anteeksiantaen."



Takanaan tytöllä on pitkä, pitkä matka kylmyydessä, pimeydessä ja vaihtuvissa sääolosuhteissa. Hänessä on jääräpäisyyttä ja toisinaan haluttomuutta kuulla sisintään. Mukanaan hänellä reki, jossa on hänen koko omaisuutensa, sekä Kaiuma. Poro auttaa tyttöä kulkemisessa, antaa suojaa ja lämpöä sääolosuhteiden vaihteluita vastaan. Poro vetää tyttöä pulkassa, kun omat jalat eivät enää jaksa kannatella. Jopa Kaiuma hetkittäin toivoo, että hän antaisi periksi, mutta hän ei tee sitä. Tyttö on päätöksensä tehnyt.


Tyttö on nuori, jääräpäinen ja vahva luonne. Itsenäinen ja toisinaan itsekäskin, hetkittäin haluton kuuntelemaan. Tyttö, joka kuitenkin havahtui kuuntelemaan.

Hän on tehnyt matkaa kohti tuntematonta, elämää vahvasti kokien. Hän on elänyt kuunnellen syvällä sisimmässään intuition ohjaamaa ääntä, sitä, joka ei ole silmin nähtävissä. Hän on päättänyt, todella päättänyt kulkea läpi niin fyysisesti kuin psyykkisesti raskaan matkan ja edetä vaikka hammasta purren. Syvällä sydämessään hän on tuntenut kulkevansa oikeaan paikkaan. Sisällään hänellä on valtava luottamus, joka nousee ja nostaa hänet joka kerta epätoivon pyrkiessä ottamaan vallan.


Hän saapuu viimein paikkaan, jossa on rinteen uumenissa käsin veistetty hirsimökki katetulla sisäänkäynnillä.


Kävellessään ovea kohti jännittäen, kuitenkin varmuutta tuntien, hän kuulee sisältään ääneen: "tässä minä nyt olen". Ovi on auki ja narisee sitä avatessa. Tyttö ravistaa lumet vaatteistaan ja kopauttaa lumet kengistään. Kaiuma laskeutuu lepäämään reen äärelle.



Tyttö kuulee sanat, vielä ketään näkemättä:

”Tulithan sinä viimein, olemmekin odottaneet sinua, Stinat. ”

Vanha nainen kävelee rauhallisesti hämmentämään soppaa katsomatta tyttöön kertaakaan.

Isäntä astuu samassa hetkessä kammarista, tietämättä kuka pirttiin saapui. Nähdessään tytön, hän katsoo hetken pidempään ja asettuu laverille istumaan mumisten samalla jotain kenenkään saamatta sanoista selvää. Hän jatkaa muminaa, joka pikkuhiljaa muuttuu sävelmäksi, hyräilyksi ja sanoiksi.


Tyttö vilkaisee alta kulmiensa vanhaa naista, joka ei edelleenkään ole ottanut katsekontaktia. Tuntien, aistien kuitenkin hänen lempeytensä, rakkauden ja hyväksynnän. Isäntä jatkaa hiljaista lauluaan ja ottaa vierestään rummun, jota alkaa soittamaan ääntelyiden mukana.


Vanha nainen ohjaa tytön pirttipöydän ääreen tarjoten kupillisen lämmintä soppaa, niin lämmintä ja ihanan tuoksuista. Kiittäen tyttö nyökkää, nöyränä, yrittämättäkään ottaa katsekontaktia naiseen.


Levollisen hiljaisuuden vallitessa tyttö syö soppaansa ja kyynelten valuessa hänen poskilleen. Hän tuntee häpeää ja samaan aikaan ääretöntä levollisuutta ja rauhaa. Hän ottaa vastaan vanhan miehen lähettämää viestiä ja hoitoa, jota hän rummutuksellaan ja äänillään tuottaa. Mies puhdistaa tyttöä kaikesta epäpuhtaudesta kenenkään puhumatta tai ottamatta katsekontaktia.


Soppa antaa voimaa ja ravitsee pitkän matkan kuluttamaa. Hän on todellakin kotona! Pyyteettömän rakkauden ympäröimänä ja omana itsenään!


”Kuuntele minua!”, kuuluu lopulta naisen suusta. Hän puhuu jämäkkyydellä, silti niin rakkaudellisesti ja ohjaavasti. Tyttö valpastuu ja keskeyttää syömisen.

Nainen jatkaa: ” Annoitko kaiken pois mitä et tarvitse? Annoitko ihan kaiken?”

Tyttö ei täysin ymmärrä, mistä ei olisi luopunut tai mistä olisi tullut luopua.


Rummun soitto jatkuu vielä hetken. Tyttö istuu pöydän ääressä pohtien, mitä häneltä on jäänyt huomaamatta. Hän tuntee, että se ei ole mitään konkreettista, vaan se on jotain muuta. Onko se ajatuksia, toimintatapoja tai kenties tunteita?

Lopulta hän oivaltaa. Anteeksianto! Se on anteeksianto! Mitä häneltä on jäänyt antamatta anteeksi?


Nainen seisoo selkä tyttöön päin tehden omiaan ja odottaa. Aikaisemmin vastaavanlainen tilanne olisi aiheuttanut ahdistusta, mutta nyt sellainen tunne pysyy poissa. Tytön omavoima säilyy hänen jatkaessaan tunnusteluaan. Mitä häneltä on jäänyt antamatta anteeksi? Kenelle? Miksi?


Mieleen nousee sana kerjäläinen.


Tyttö muistaa kerjäläisen pyytäneen häneltä apua. Kerjäläinen ei saanut häneltä tarvitsemaansa, koska hän kieltäytyi silkasta itsekkyydestään auttamasta. ”Kerjäläinen olisi halunnut vain syötävää ja minä pidin itsekkäästi koko limpun itselläni! Ajattelin tarvitsevani sen kaiken matkallani, jaksaakseni pitkän tien. En halunnut pahaa, mietin ainoastaan omaa selviytymistäni ja jaksamistani. Olin siis itsekäs!”


”Antamalla osan limpustani, matkani olisi ollut kevyempi. Matka olisi mukautunut ruokamäärän mukaisesti. Ruokaa vähemmän matkassa vastavirtaakin olisi ollut vähemmän. Se olisi mahdollistanut jaksamisen, olisin päässyt keveämmin perille. Ymmärrän sen nyt!”


Tytön puhuessa tuota kaikkea ääneen hämmennyksissään, hän mietti samalla, miten ei ollut tuota hahmottanut. Hän suri häveten ja toivoen, että mies sai syötävää joltain, siinä hetkessä huomaavaisemmalta.

Edelleen pöydän ääressä istuen, hyvin hämmennyksissään soppakulhoa tuijottaen, tyttö kuulee vanhan naisen vielä sanovan:


”Ota tästä opiksesi. Anna kädestäsi sitä tarvitsevalle. Kaikelle riittää kaikkea. Luovu itsekkyydestä ja mahdollista onnea ja iloa kaikille sitä pyytäville ja ennen kaikkea sitä tarvitseville. Anna itsellesi anteeksi ja muista; sitä saat mitä kylvät, elämä antaa, elämä ottaa. Ole armollinen itsellesi ja huomio muita. Voit tunnustele tätä sanomaa nyt aikasi, Stinat, niin jatketaan sitten.”



Heidi Kotakoski, Lohja

Anna-Riina Zitting, Vantaa

Toiminta-alueenamme Uusimaa

  • Facebook Social Icon
  • Instagram Vahva Minä