Please reload

Viimeaikaiset

Askellusta elämässä

5.11.2017

 

Pysähdyin pohtimaan elettyä elämääni ja sitä millä tavoin se kulkee mukanani tässä hetkessä. Tarinoita on kirjoittautunut paljon, tapahtumia ja kohdattuja ihmisiä on valtaisasti. Sellaisen aineistomäärän kanssa, mitä ihmiselämän aikana mukaan tarttuu, lienee viisasta olla tietoinen miten tuota hallussaan olevaa informaatiomassaa käsittelee. Onko minulla kenties tiedostumattomia toimintatapoja?

 

Onko tapanani jäädä kiinni elettyyn? Jäänkö jumiin loputtomaan puimiseen ja vatvomiseen, käännänkö kaikki kivenkolot, kunnes saan muodostettua jonkin käsityksen tapahtuneista? Jumppaanko yksityiskohtien kanssa niin että kokonaisuus jää hahmottumatta?

 

Vai pinkaisetko eletystä pois kuin lähtölaukauksen kuulleena, siitä täysin irrottautuen ja kaiken huomioni uuden rakentamiseen kohdentaen? Humppaanko uusiin kokemuksiin piehtaroiden niissä jättäen aiemman aarteiston täysin unholaan? Käännänkö selkäni menneelle kiinnostuen vain tulevasta? Kiellänkö itseltäni menneisyyteni?

 

Vastaus ei taida löytyä kummastakaan vaihtoehdosta. Oma tapani lienee tutkailla ja havainnoida mennyttä, ammentaa opit ja kokemukset ja päästää sitten irti, kohdentaa huomio taas hivenen viisaampana eteenpäin. Varmasti ajoittain pinkaisen ja toisinaan palaan kieriskelemään. Se lienee inhimillistä. Koettu jää parhaimmillaan mukaan muistoina, tunteina, oivalluksina, omaa persoonallista elämisen tapaa vahvistavana kokemuksena. 

Onhan tuo arvokkaan materiaalin kanssa suruista ja murheista huolimatta sentään varsin hedelmällistä teutaroida.  Ehkäpä olennaisinta lienee oman elämänsä kokemusten ymmärtäminen ja kunnioittaminen. Se tahti, millä tuota koettua prosessoi, lienee monen tekijän summa ja luonnolliselle rytmiikalle taitaa olla terveellistä antaa tilaa. Kuten myös kanssakulkijoiden luonnolliselle rytmiikalle. 

 

Toisen ihmisen kohtaaminen tuo aina läsnä olevaksi kaksi menneisyyttä, kaksi nykyhetkeä ja kaksi toivoa tulevasta. Olen tunnistanut ihmiseen tutustumisen olevan tapahtuma, jota ei voi ottaa haltuun muutamalla kysymyksellä tai pikaisella tarkkailulla. Kyse on

monimuotoisesta prosessista, jossa samalla ottaa riskin joutua joskus luopumaan toisesta. Se saattaa huomaamatta tehdä varovaiseksi, houkuttaa varmuuden vuoksi pitämään tietyn etäisyyden, pelaamaan jotenkin harhaisesti varman päälle. Harhaisesti siksi, että ei elämässä kai voi varmuuksia saavuttaa.

Luopumisen varjon läsnäolo voi jättää turhia katveita ja siksi toistuvasti valitsen uskalluksen, aina kun siihen suinkin kykenen, sillä mikäli saan mahdollisuuden tutustua uuteen ihmiseen, olen saanut kunnian seisoa täysin uuden maailman ovella. Tuolloin lienee asiallista pyyhkiä omat jalat, irrottautua menneisyyden haamuista ja astua sisään nöyrin, avoimin mielin. Vain peloistaan luopumalla voi havainnoida vapaasti.

 

Askel uuteen on samalla askel pois jostain. Minun tasapainokykyni – olipa kyse fyysisestä tai psyykkisestä – ei kestä kovin monimutkaisia tasapainoliikkeitä. Siksipä olen huomannut turvallisimmaksi tehdä mahdollisimman selkeitä askelluksia luopuen menneestä ja astuen tietoisesti uuteen nykyhetkeen. Se on siis pyrkimys, mutta toisinaan askelkuviot ovat melkoista sambahumppaa, josta seuraa varpaille astumisia ja kaatumisia. Onneksi elämän tansseissa voi aina pysähtyä uudelleen kuuntelemaan rytmiä ja lähteä sopivalla hetkellä  taas aloitusaskeleella tanssiin mukaan. 

Elämän aarteisto seuraa siis hyväksytysti mukana arvokkaana lastina, kunhan reppu on inventoitu ja mukaan on poimittu jalostunut materiaali.  Turha on mennyttä hävetä, kainostella, varoa kohdata tai koettaa pitää piilossa. Toisaalta miksi kerätä kannuksia menneistä saavutuksista ja ratsastaa eletyllä ja koetulla. Voin tuoda menneisyyteni esiin vain olemalla rohkeasti eletyn ja koetun summa, läsnä minuna tässä ja nyt.

 

Vain menneen taakan voimasta irti päästämällä voin elää vapaasti nykyhetkessä ja sen mahdollisuuksissa.  

 

 

 

Tykkää
Please reload